Paskamutsi-vitsit ja heitot ovat mielestäni tosi mauttomia ja kuivia. Ihan kuin öylättiä söisi vastentahtoisesti. "Mä oonki tällanen paskamutsi, kun annan lasten syödä karkkia, kiivetä puuhun tai olla koulun jälkeen puoli tuntia yksin kotona". Joo, olet tosiaan. Olet myös natsimutsi kun et anna lastesi piikittää itseensä heroiinia tai kiduttaa mummoja kaduilla aamukahdelta. Äitiys on jatkuvaa vertailua ja puolustelua, kilpailua ja syyllisyyttä, senhän tietää kaikki. Tai ei se välttämättä ole, mutta sellaista siitä helposti tehdään äitien kesken. Varsinkin netin ihmeellisessä maailmassa olen kyllästymiseen asti törmännyt näihin paska- ja natsimutsiheittoihin, enkä vieläkään ymmärrä niiden käyttötarkoitusta. Mitä niillä ajetaan takaa, ei kai noin typerät vertauskuvat edes sarkasmista enää mene?

Huono äiti on oikeasti jotain ihan muuta, sillä saadaan lapsille pahaa aikaan. Ja yleensä nämä oikeasti huonot äidit eivät sitä julista maailmalle. Minäkin koen välillä olevani huono äiti, niitä hetkiä on lähes päivittäin, mutta en minä sitä oikeasti ole. Järki kyllä sanoo sen minulle. Ei huono äiti tekisi niin paljon lastensa eteen kuin minä teen, eikä kohtelisi niitä niin lempeästi ja rakkaudella kuin miten itse ainakin yritän kohdella. Enemmän on kohdallani ollut kyse siitä, että äitiys on ollut huonoa.

Äitiys ei ole täyttänyt odotuksiani, ja jokainen päivä on tuntunut ylimääräiseltä taistelulta. Joka päivä kannan musertavaa huolta mukanani siitä, millainen meidän ja poikiemme tulevaisuus tulee olemaan. Mitä elämä tarjoaa heille, kun he ovat isompia eikä ulkopuoliset enää hyväksy lapsellisuutta ja outoa käytöstä, kun se ei mene enää pienen lapsen söpöyden piikkiin? (Oikeastihan nuo ulkopuoliset saisivat mun puolestani painua mustan aukon syövereihin, koska mitä ihmettä siinä tarvitsee ihmetellä, etteivät kaikki ole kuten muut. Menkööt vaikka tuijottelemaan ja kauhistelemaan itsekeskeisiä toimitusjohtajia tai takapuoltaan mainostavia seksi-myy-missejä, sen sijaan että kohteena olisi ihmiset, jotka eivät käytökselleen ja olemukselleen mitään voi. He ovat syntyneet sellaisina, erilaisina. Jotkut kun taas toimivat tyhmästi ihan omasta halustaan.)

Surullinen fakta on se, että ihmiset osaavat olla julmia. Koska itsekkyys ja mulkkuus kuuluu ihmiskunnan perusluonteeseen. Äitinä minulla on huoli siitä, kuinka saan heikommassa asemassa olevat poikani pärjäämään mulkkuja vastaan, koska he eivät muiden pahuutta ansaitse. Kaiken tavallisen lapsiperhearjen ja väsymyksen lisäksi minun harteillani on jatkuvasti ylimääräinen pelko, huoli ja suru. Minun äitiyteni on sellaista. Ei mene päivääkään, etten kokisi jotain sellaista, mitä tavallisessa lapsiperheessä ei tarvitse kokea. 

Olen esikoisemme omaishoitaja, mikä jo itsessään kertoo, että meidän arkemme on työlästä ja lapsenhoito vaatii enemmän kuin sen tässä vaiheessa pitäisi vaatia. En ole pelkästään poikani äiti, vaan olen myös hänen hoitajansa, virallisesti. Kun olen väsynyt siivoamaan kakkaa lapsemme sängystä ja käsistä, kyllästynyt toistamaan samoja asioita miljoonannen kerran, kun hermostun karkailevaan ja reagoimattomaan lapseeni kaupassa, itken halusta mennä ajassa taaksepäin ennen esikoisen syntymää (ja mielellään perua koko tapahtuman), kun kadun päätöstäni olla tekemättä aborttia, kun haluaisin salaa muuttaa yksin ulkomaille, en ole huono äiti. Koska samalla haen rahallisia ja kuntoutuksellisia tukia poikamme hyväksi, pidän hänet puhtaana, kylläisenä ja turvassa, pidän sylissä ja hellin, halin ja huomioin, tulostan ja laminoin kuvakortteja, käytän lääkärissä ja pyyhin pipit puhtaaksi. Samalla teen kaikkeni, että poikani saisi hyvät eväät tulevaan ja vahvan itsetunnon, jotta pärjää niin sanottujen "normaalien ihmisten" keskellä. Ei huono äiti tekisi niin.

Mutta silti koen, että äitiyteni ei ole mikään maailman kaunein ja ihanin asia. Äitiys ei ole mikään unelmien täyttymys, vaan täyttä työtä ja sinnittelyä. Se on välillä yksi sotatanner, jossa on vain pakko selviytyä.