Olen todella vihainen itselleni siitä, että tunnen hylkimisreaktiota omia lapsiani kohtaan silloin, kun suru ja pettymys on kovimmillaan. En haluaisi päästää poikia lähelleni, en löydä hellyyttä ja lämpöä sisältäni. Olen siis ihan hirviö. Nuo pienet lapset ovat ihan viattomia, eivätkä ansaitse moista käytöstä. Mutta mitä ihmettä voin sille tehdä? Kun hylkimisreaktio koittaa, rakennan muurin ympärilleni. Ja kun lapset yrittävät päästä sen muurin läpi, minä suutun. Hermostun. Lähden pois. Jätän pienet lapset itkemään perääni. Ja se sattuu, muurista huolimatta sattuu todella paljon. Ja totta kai tunnen syyllisyyttä, ihan valtavan painavaa syyllisyyttä. Mutta juuri sillä hetkellä en pysty olemaan lapselleni hänen ansaitsemansa äiti, joten tarvitsen tilaa ja mahdollisuuden hengittää. Yllättäen tietenkään pienten lasten perheessä ei juuri omaa aikaa löydy, edes sille hengittämiselle.

Omituisinta on, että viime aikoina olen kaivannut ihan valtavasti koiraani, joka piti lopettaa muutama vuosi sitten. On niin kova ikävä, että itku tulee. Haluaisin tuon koiran syliini, halia ja nuuskia, silittää sileää karvaa ja nahkaista masua, haistaa sen ihanan popcornmaista turkin tuoksua ja kananuudeleilta tuoksuvia varpaidenvälejä. Kyllä, tällainen koira oli oikeasti olemassa. Eikä mikä tahansa koira, vaan maailman paras sellainen. Ja yhdessä elämänvaiheessa tuo koira oli minulle rakkainta ja tärkeintä koko maailmassa. Kaipaan myös sitä elämänvaihetta.

Mutta mistä tämä ikävä johtuu? Miksi se on yhtäkkiä noussut niin suureksi ja kalvaa mieltä? Aikanaan kun olin itsekin vielä lapsi ja halin tuota kyseistä koiraa, mietin todella usein, että en tule selviämään siitä päivästä, kun joudun tästä koirasta luopumaan. Olin siitä ihan varma. Mutta niin vain minä selvisin, koska oli pakko. Ja koska olin tullut silloin jo äidiksi, enhän minä voinut lopettaa lapsen hoitamista vain siksi, että koirani kuoli. Jostain syystä nyt kuitenkin kuvittelen, että jos tuo koira olisi vielä minun luonani, pärjäisin paljon paremmin. Kaikki olisi paremmin. Tosi asiassa koira tässä tilanteessa olisi ihan hasardia, koska hommaa ja vastuuta on niin paljon ilmankin. Eikä mieheni halua lemmikkejä. Hänet on kasvatettu sellaiseksi. Minusta se ei ole hyvä piirre ihmisessä.

Joka tapauksessa, olen miettinyt tuota hylkimisreaktiota tänään paljonkin. Onkohan se jonkinlainen itsesuojelumekanismi? Vai yritänkö sillä irtaantua lapsistani, ettei tekisi niin kipeää käsitellä heidän kehitysongelmiaan? Mikä ihme minussa on vialla, kun hyljeksin omia lapsiani silloin, kun he minua kipeästi tarvitsevat? Enhän minä, heidän suurin ja tärkein tukensa, saisi niin tehdä. Silloin kun kissaemo siirtää pentueen heikoimman irralleen muusta perheestä, koska tunnistaa tämän heikkouden ja huonot selviytymismahdollisuudet, pennulta lähtee kaikki toivo. Ei se selviä ilman emoaan. Enkä minä halua olla kissaemo, joka sulkee heikoimman ulkopuolelle. Mutta jos en poistu paikalta, kun en jaksa, niin ei siitäkään seuraa hyvää. Olen siis puun ja kuoren välissä ja muurin sisäpuolella.