Esikoisen erityisyys oli ja on edelleen ollut mulle todella kova pala, siitä lähti melkoinen henkinen selviytymistaistelu käyntiin. Räpiköintiä se enemmänkin on ollut. Varmasti se on jokaiselle vanhemmalle kova paikka, en ole siinä mielessä mitenkään spesiaali tapaus. Mutta olen persoonana sellainen, joka ei kestä tällaisia asioita kovin kunniallisesti. Olen kateellinen, heikko, epävarma, itsesäälinen ja katkera tyyppi. Ihan oikeasti. En ole mikään ”mennään vaikka läpi harmaan kiven”-positiivinen ajattelija, joka pärjää hyvällä asenteella. Olen harmaa perässä kulkija, joka toivoo itselleen sitä hyvää elämää, mitä muutkin saavat osakseen, tekee ja toivoo asioita sen mukaan, mitä muut tekevät ja toivovat, mutta jostain syystä epäonnistun lähestulkoon kaikessa. En saa sitä kultaista onnenhippusta, jonka muut tuntuvat saavan – joko kovalla työllä tai ilman. 

Olen jäänyt paljosta paitsi sekä lapsuudessa että nuoruudessa, se on ihan fakta, vaikka paljon hyvääkin olen saanut. Sitten kun ilmeni, että olen raskaana ehkäisystä huolimatta, niin kuvittelin sen olevan jonkinlainen muutos parempaan. ”En ole paljossa onnistunut, mutta äitinä onnistun varmasti. Minun lapseni saa kaiken minkä tarvitsee, ja tulen olemaan onnellinen äitinä. Joo, äitiys on se mun juttu.” Eipä se ollutkaan. Toistaiseksi äitiys on ottanut enemmän kuin antanut, niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Nyt kuopuksen kanssa on mennyt helpommin, ja tunsin syyllisyyttä, kun nautin äitiyslomasta enemmän tällä toisella kierroksella. Vauvan kanssa oli helpompaa, kehitys kulki oikeaa reittiä. Se antoi voimavaroja siihen, että käsittelin esikoisen ongelmia myrskyävien tunteiden keskellä. Onneksi on edes tämä yksi ”tavallinen” lapsi, jonka kehityksestä saan iloa.

Kuopus oli noin yksivuotias, kun aloin huolestumaan. Joo, edelleen meni paremmin kuin esikoisen kanssa aikanaan, mutta silti. Ei tämäkään lapsi ala osoittamaan kielellisen kehityksen merkkejä, eikä ota kontaktia ihmisiin kuten pitäisi. ”Sehän on vielä niin pieni, älä turhaan stressaa!” Mutta kun ei tämä tunne hellitä. Välillä oli parempi olo, mutta aina toisella silmällä tarkkailin kaikkea poikkeavaa. Lapsiparka oli kauhean syynäyksen alla koko ajan äitinsä kanssa. ”Okei, vien pojan neuvolaan vähän aikaisemmin, että saan mielenrauhaa”. Neuvolan lääkäri ei ollut erityisen huolestunut, mutta ohjasi eteenpäin fysioterapeutin näytille. ”Okei, vien pojan fysioterapeutin luo ja sitten KUN tämä sanoo kaiken olevan ok, lopetan stressaamisen ja annan pojan kehittyä ihan rauhassa”. Vaan en saanut mielenrauhaa sieltäkään. Päinvastoin, fysioterapeutti kuittasi motorisen kehityksen ihan hyväksi mutta oli silmin nähden huolissaan kontaktin puutteesta ja yleisestä lapsen käytöksestä, joka kieli hänen mielestään jostain poikkeavasta. Lohdutti minua, että ”kyllä erityislapset ovat ihan huikeita tyyppejä, ja niille on paljon hyviä paikkoja, joissa olla yhdessä ja hankkia kavereita!” Okei, eli toinenkin lapseni on vammainen. Tai autisti. Jotain on vialla. 

Oysiin päästiin tällä kertaa tosi nopeasti, vaikka on alle 2-vuotias lapsi kyseessä. Esikoisen kanssa raivattiin tietä auki aikanaan. Puheterapeutista huomasi, että ei olisi hyvää sanottavaa. ”Selkeästi ikäisiään jäljessä kielellisessä kehityksessä”, ”en voi arvioida ymmärrystä, kun ei tiedä onko vain välinpitämätön”, ”tykkääkö kotonakin noin aukoa ovia ja pyöritellä auton renkaita?”, ”kontaktin ottamisessa selkeitä puutteita”, ”suosittelen tutkimusjaksoa neurologian osastolla”. Kaikista kauheinta oli, kun puheterapeutti sanoi, että ”ei ota edes sinuun kontaktia kuten ikäisensä lapset normaalisti äitiinsä ottavat”. Se oli pahin loukkaus, mitä olen hetkeen kuullut, vaikkei sitä sellaiseksi ollut tarkoitettu. Se sai sydämen puristumaan rusinaksi. Minä kun olen itse valitellut, että poika on niin kiinni minussa, että minä olen se tärkein. Ei ota edes äitiinsä kontaktia kuten pitäisi.”Hakeutuu syliin, on fyysisesti läsnä, mutta hetket ovat lyhyitä, eikä lapsi hae kontaktia tai ole henkisesti läsnä. Käy vain tankkaamassa tutusta ihmisestä jotain, mitä kokee tarvitsevansa, mutta se ei ole läheisyyttä, ei sellaista kuin 1,5-vuotiaalta odotetaan.” Taas olen epäonnistunut äitinä. EN MINÄ OSAA TÄTÄ HOMMAA.

Äitiys ei edes ole sellainen asia, jossa voi epäonnistua ja aloittaa sitten uudelleen. Ei kukaan tule ottamaan homma haltuunsa pahoitellen, että ”harmi että meni näin, mutta parempi tuuri sitten ensi kerralla!”. Pieni hengähdystauko ja uusi yritys sitten myöhemmin. Ei, kun tämä on nyt tässä. Tämä on minun äitiyteni. Minä olen nämä lapset kantanut ja kasvattanut sisälläni, ihastellut ja ihmetellyt vatsan läpi näkyviä liikkeitä, tuntenut kun sikiöllä on hikka, odottanut malttamattomana sitä, että näen miltä pienet poikani näyttävät. Ottanut vastaan synnytyksen kivut ennen ja jälkeen, pitänyt pientä vastasyntynyttä sylissä ja tuijottanut palvoen pienen pientä nyyttiä ja tämän nukkuvia kasvoja, imettänyt ja valvonut, kantanut ja lohduttanut. Odottanut, että helpottaa. Odottanut, että kaikki se kova työ palkitsee. Odottanut, että kuulen ne ensisanat, että saan valittaa muiden vanhempien kanssa uhman ärsyttävyydestä, että lapsi saa kavereita ja kasvaa rasittavaksi teiniksi, valmistuu koulusta, saa tyttöystävän, menee töihin, kasvaa omaksi itsenäiseksi itsekseen. Mutta nyt on vain tyhjää.

Kaikki vanhemmat tietysti odottavat näitä samoja asioita, eivätkä ne ole kuitenkaan kenellekään varmaksi luvattuja. Mutta tavallisille vanhemmille se tulee yllätyksenä, minä elän tuota surua jo nyt, joka päivä, joka ikinen päivä aina siihen asti, kunnes tietty etappi tulee eteen ja jää täyttymättä. Ja sanotaan myös, että erityislapsen erityisyys on vanhemman suru, ei lapsen. Vanhemman odotukset kokevat kolauksen. Mutta minäkin olen ihminen, minä en voi sille surulle mitään. Minä en voi sille mitään, että sattuu niin pirusti. En voi sille mitään, että olisin odottanut itsellenikin jotain hyvää ja helppoa tähän elämään. Kaikki on tyhjää, enkä kykene tuntemaan iloa mistään, koska lyttään kaiken heti käsittelyssä: ”mitä väliä, lapsi ei kuitenkaan tule ikinä olemaan kuten muut.” Ja juuri sitä minä eniten olisin halunnut.

Mutta lapset ovat silti minun, olen heistä vastuussa. Heidän oikeuksiensa tulee toteutua, ja kaikki mahdollinen on heidän eteensä tehtävä. Aion kyllä taistella heidän puolestaan. Leikellä kuvakortteja, opetella tukiviittomia, toistaa kaikki miljoona kertaa, rakentaa erikseen katsekontaktia, lähteä vaikka ulkomaille hakemaan neuvoja, jos autismi todetaan. Mutta itselleni en jaksa enää iloa yrittää etsiä. Ei sitä ole tähän mennessä tullut, eikä sitä taida minulle olla edes tulossa. Joten luovutan sen suhteen. Katson että lapset saavat mitä tarvitsevat, mutta minä en enää jaksa kultahippusia etsiä.