Sosiaalinen media eli tuttavallisemmin some. Meillä on kaikilla vähän erilaiset odotukset somelle ja syyt sen käytölle, vaikkakin nykypäivänä korostuu erityisesti oman itsensä esittely, milloin mistäkin perspektiivistä. Näin erityislapsen äitinä some voi olla samana päivänä sekä suurin pelastus että pahin vihollinen. Sieltä löytyy vertaistukea, palveluita, tietoa, apua, viihdettä ja tukea arkeen. Itselleni etenkin vertaistuki on voimissaan tuolla somen puolella, en edes halua miettiä millaista mulla olisi ilman sitä. Mutta se toinen puoli, se kateellisuutta, katkeruutta, surua ja jopa vihaa herättävä pimeä puoli... Se on vahva ja liian monesti niskan päällä.

Somessahan eletään hyvin usein kiiltokuvien ja hymynaamojen keskellä, kun kerrotaan omasta elämästä vain ne parhaat palat. Kuvia lapsista ja lemmikeistä, jotka ovat niin mahdottoman söpöjä ja ihania, että pakko julkaista somessa se muidenkin tietoon. Ne parhaat hetket kavereiden kanssa, ryhmäkuvat, joita varten otetaan kymmenen kuvaa ja vasta sitten valitaan paras, kun kaikilla on ilmeet ja kuvakulmat kohdillaan. Ihanat reissukuvat koti- ja ulkomaanmatkoista, päivitykset kesälomasta, kesän ekasta jäätelöstä, talviturkin heitosta, ”elämä on parasta just nyt”-lausahdukset. #Kiitollinensiunattuonnellinen ja söpö kuva perheestä. Ja jos lapset tai lemmikit sattuvatkin olemaan tuhmia tai nanosekunnin ajan rasittavia, sekin voidaan julkaista somessa KUNHAN muistetaan myös lisätä loppuun, että ”mitään en silti vaihtaisi, tää on raskasta mutta niin rakasta”. Ei saa jättää lukijaa ajattelemaan, että ohhoh, miten se nyt noin lapsistaan kirjoitti Facebookiin. Tolleen negatiivisesti. Liian rehellisesti.

Joku voisi nyt ajatella siellä ruudun toisella puolella, että onpa taas negatiivista. Miksei ihmiset saisi kirjoittaa hyviä asioita elämästään, julkaista parhaita paloja ja hetkiä? Onko aina pakko olla niin negatiivinen ja raadollinen, kyllähän kaikki muutenkin tietää, mitä arki on? Ja sitä en haluakaan kieltää. Mun mielestä on täysin OK keskittyä somessa vain niihin hyviin hetkiin ja etenkin kehua lapsiaan ja lemmikkejään. Itse teen ihan samaa. Se on täysin OK.

En siis halua peräänkuuluttaa ihmisiä olemaan rehellisiä pyykkivuorten kuvia julkaisevia pessimistejä somessa. Haluaisin vain muistuttaa kaikkia, itseäni mukaan lukien, suhtautuvan noihin kuviin ja julkaisuihin niiden vaatimalla kiiltokuvanäkökulmalla. Taustalla voi olla vaikka mitä, mitä julkaisija ei halua muiden näkevän tai tietävän. Kaksi kaunista hymyselfietä päivässä julkaiseva kadehdittavan sosiaalinen nuori nainen sairastaa ainakin kolmea eri sairautta, jotka aiheuttavat kipuja päivittäin. Kuvan kahdesta ihanasta lapsestaan julkaissut ja elämäänsä hehkuttava äiti voi olla eron partaalla ja tiuskia noille ihanille lapsilleen suurimman osan päivästä niin, että sylki roiskuu. Kesälomaa ja kaljaa hehkuttava nuori mies voi olla niin yksinäinen, että istuu iltaisin kotona ja miettii, mitä järkeä tässä elämässä muka enää on. 

Nämä ovat toki tosi väritettyjä esimerkkejä, niitä kliseisimpiä ja dramaattisemmasta päästä olevia. Yleensä kyseessä ovat arkisemmat ihmiset, jotka nyt vain sattuvat ottamaan hyvän kuvan ja haluavat sen julkaista muille nähtäväksi. Mutta minä itse lukeudun niihin, jotka katsovat noita kuvia kyyneleet silmissä ja hampaita kiristellen ja ajattelen, että mitä se sinäki siinä saatana irvistelet niin täydellisen pikku perheesi kanssa. Minä olen niitä, joiden mieleen jää päiväkausiksi pyörimään maailman epäreiluus siitä, että toisten saman ikäiset lapset kehittyvät ja kertovat ah-niin-hauskoja-pakko-jakaa-someen-juttuja, eikä minun lapseni sano edes omaa nimeään. Osaan olla ihan todella valtavan kateellinen ja katkera muiden some-kiiltokuvalle, vaikka kuinka yrittäisin järjellä saada itseni ajattelemaan toisin. Olen kyllä aina ollut luonteeltani kateellinen, mikä ei todellakaan ole lemppariluonteenpiirteitäni… Niin pakko aina välillä muistuttaa itseäni, että SMAILIS, nyt silmä käteen ja tajua, että ei tuossa ole koko totuus! Älä keskity muiden kiiltokuvaan vaan lue vaikka Fingerporeja ja naura!

Yksi päivä kun jälleen selasin somea ja kaikkien onnellisia päivityksiä, veri oikein kiehahti ja teki mieli huutaa Facebookiin ja Instagramiin, että ”MULLA ON SAATANA PAHA MIELI, nauttikaa te vaan elämästänne ja menestykää, minä se vaan sillä aikaa itken ja taistelen päivästä toiseen perheelleni parempaa elämää”. Halusin julkaista jonkun osuvan lausekuvan erityislapsen vanhemmuudesta, mutta löysin vain tsemppaavia ja ylistäviä ”olet supersankari”, ”erityislapsi opettaa vanhempiaan enemmän kuin mikään”, ”se on kaiken työn ja kyynelten arvoista”, ”olet vahvempi kuin luuletkaan” yms. yms. motivaatiolainauksia. Ja ihan osuvia varmasti, mutta en ole vielä tuossa vaiheessa tämän surutyöni kanssa. Vaan halusin julkaista jotain, mikä ehkä herättelisi kaverini ja sukulaiseni hoksaamaan, että mulla on nyt vähän rankkaa ilman, että tarvitsee sen enempää avautua. Teinpä siis oman: