Voiko omat lapset antaa pois? Googletulokset tarjoavat lähinnä keskustelupalstoja, joissa kyseinen aihe on herättänyt tyypillistä anonyymien raivoisaa polemiikkia. Vauva.fi, vauva.fi, kaksplus.fi… Tavallisten talliaisten keskustelua, jaettuja kokemuksia, kehotuksia jaksaa vielä. Jos joku kirjoittaa tuollaiset hakusanat hakukoneeseen, eikö se kerro jo melkoisesta jaksamisen äärirajoilla roikkumisesta? Kukaan tavallinen, perustyytyväinen tai edes vähän vaan väsynyt äiti ei googleta, että onko mahdollista antaa omat lapset pois. Missä kaikki viralliset tahot, joiden pitäisi olla hakukoneen ensimmäisissä vastauksissa? Joku viranomainen, joka kertoo, että näin saat apua. Näin toimia, kun et enää jaksa olla äiti. Tai edes jotkut "12 helppoa askelta lapsista luopumiseen"-ohjeet.

Kirjoitin nuo sanat hakukoneeseen silmät kipeinä itkemisestä ja nenä räästä tukossa. Piti ihan ottaa nenäsumutetta, että pystyin vähän paremmin hengittää tällä puolikuntoisella tukkonenälläni (täynnä polyyppeja, mutta tämä inhorealistinen totuus kuulunee toiseen kertaan). Kirjoitin nuo sanat hakukoneeseen sen jälkeen, kun olin taas käynyt siivoamassa lastenhuoneen lattialta ja sängystä ulostetta, vienyt lakanat pesukoneeseen ja desinfioinut leluja tuosta samasta ruskeasta jätteestä. Sen jälkeen, kun poikamme oli jälleen kerran tullut kädet täynnä ulostetta meidän luoksemme, sanaakaan sanomatta, mutta kitisten kuitenkin, kun tuntuu niin inhottavalta käsissä ja haisee pahalta. Tai oletan niin, enhän voi varmaksi tietää, kun poika ei puhu. 

Tällä kertaa kamelin selkä katkesi tuohon uloste-episodiin, koska olin jo useamman tunnin aikaisemmin päivällä viettänyt Oysissa kuopuksemme kanssa (ei tämä ulostekaveri vaan nuorempi lapsista), kertoen hoitajalle ja sitten puheterapeutille, että mikä meidän toisessakin lapsessamme mielestäni on vialla. Se söi tätä äitiä sen verran, että paskaan sotkeutunut lastenhuone ei enää jaksanut naurattaa. En minä jaksa enää, minä en halua tätä, enkä minä jaksa. Minä en halua näitä lapsia, en halua olla äiti, ja on kaiken lisäksi kamalan väärin tuntea näitä ajatuksia. Hoitakoon joku muu näiden kasvatuksen, todennäköisesti paremmin kuin minä ikinä pystyisin. Nostan kädet ilmaan, googletan miten lapsistaan voin luopua, ja alan toimiin.

Näpyttelin ennen googlettamista Facebookin vertaistukiryhmään kyselyn, että oletteko te käyneet jossain juttelemassa, kun tuntuu että ei vaan jaksa enää? Istua nyhvötin sängyn laidalla pimeässä makuuhuoneessa, puhelin kädessä ja nenäsumute toisessa, kun mies käveli ovensuun ohi ja huomasi, että kaikki ei ole hyvin. Ensin oli hädissään, mitä on tapahtunut, onko kaikki ok? Kysely sai aikaan vain räkäisen purskahduksen ja nyyhkytystulvan. Lopulta sain sanottua, että mikä mulla on. ”Ei, kukaan ei ole kuollut eikä sairaalassa, eikä minuun fyysisesti ole sattunut. En vain jaksa enää olla äiti. Haluan luovuttaa, ja googletan tässä, että miten lapsistaan voi luopua. Ei sen kummempaa. En vaan jaksa enää. Muiden saman ikäiset lapset oppivat pyöräilemään tai sanomaan ärrän, ja minä siivoan paskaa lattialta.” 

Mies huokasi syvään ja tuli viereen istumaan. ”Ei kai niistä lapsista niin vaan voi luopua... Lieköhän kukaan edes haluaisi niitä adoptoida. Nyt taitaa vain olla niitä huonoja hetkiä. Kyllä muakin harmittaa, etten pääse tekemään poikien kanssa niitä asioita, mitä isänä odottaisi pääsevänsä tekemään. Pelaamaan tai juttelemaan. Nauttimaan kehityksestä. Mutta kyllä me eilen T:n kanssa potkittiin hetki palloa, se tuntui tosi hyvältä. Osasi potkaista sen mulle takaisinkin. Se oli hyvä hetki. Nyt sulla on vain tosi huono hetki meneillään”. Nyyhkytin vähän lisää.

Mies lähti paimentamaan lapsia iltapalan ääreen, ja itse jäin vielä vähäksi aikaa availemaan nenää ja kuivaamaan kyyneleitä. Sitten viereeni ilmestyikin yksi pieni lähes kaljupäinen kaveri pelkissä vaipoissa, hoiperteli kuten vasta kävelemään oppinut taapero vain osaa hoiperrella, auto kädessä ja kaikki kolme hiushaituvaa pystyssä. Suoraan nojailemaan mun jalkaani vasten ja lopulta kiipesi sängylle ajelemaan autollaan. Sitten tuli toinen, vähän isompi vaippahousuinen kaveri, jolla oli enemmän tukkaa ja se oli vielä enemmän pystyssä. Hymyillen hyppäsi mun syliin, luottavaisena siitä, että on tervetullut. Puristeli mun pulleanpehmeää käsivarttani ja painoi päänsä rintaani vasten. Nuuskutin tuota päätä minkä tukkoisella nenälläni pystyin, ja nappasin toisenkin nakkepalleron viereeni, sen kaljumman version. Tuijotin noita kahta pientä hyttysenpuremaa päätä, hiuksissa olevia pyörteitä, viattomia pehmeitä niskoja, ja tunsin valtavaa syyllisyyttä. Niin valtavaa, että se korvensi koko kroppaa, päästä varpaisiin. Anteeksi, enhän minä teistä voisi luopua. En ikinä. Vaikka kuinka joskus haluaisin. Vastaukseksi sain hymyjä ja siansaksaa, muutaman puristelun lisää käsivarteen, ja yhtäkkiä molemmat jo laukkoivatkin keittiöön iltapalaa kohti. 

Niistin taas, vilkaisin puhelinta ja Facebookin vertaistukiryhmään kirjoittamaani itkuntäytteistä julkaisua. Paljon sydämiä, paljon vastauksia. Vertaistukea, ”minä tiedän tuon tunteen”-kommentteja. Lohtua, virtuaalihaleja ja voidetta haavoihin. Oli jo vähän parempi mieli.