On taas vierähtänyt tovi ilman kirjoittelua, on ollut jos jonkinlaista perhekriisiä ja menoa ja tietysti kirsikkana kakun päällä – tuhottomasti töitä. No, Kelan kustantama sopeutumisvalmennuskurssi mahtuu myös tuohon väliin, ja se oli kyllä kaiken kaikkiaan hyvä kokemus. Hain kurssille heti viimeisimmän tutkimusjakson jälkeen, ja mahduttiin onneksi hyvin mukaan. Halusin lähteä kotiseutua hieman kauemmaksi, jotta se tuntuisi enemmän lomalta kuin miltään takapihalla telttailulta. Yövyttiin neljä yötä kylpylähotellissa syrjässä asutusalueista ja kaupungista, todella hyvät puitteet erilaiselle tekemiselle ja luonnosta nauttimiselle. Ja mitä ihanaa luksusta päästä valmiiseen noutopöytään monta kertaa päivässä – ihan parasta. Vaikka toki sitäkin nautintoa vähän haittasi toisen lapsen järkyttävän rajoittunut ruokavalio ja molempien lasten vaikeus keskittyä ja olla hetki paikoillaan.

Kelan sivujen mukaan kuntoutus- ja sopeutumisvalmennuskurssit auttavat kuntoutujaa (eli tässä tapauksessa meidän lastamme) ja hänen perhettään sopeutumaan sairauden tai vamman mukanaan tuomiin muutoksiin tai kuntoutumaan siitä. Meidän tapauksessamme oli perheen sopeutuminen eloon kehitysvamman ja kehitysvammaisuuden kanssa. Kelan sivut myös kertovat, että kursseilla saadaan tietoa sairaudesta, vertaistukea sekä tukea arjen toimintoihin ja niistä suoriutumiseen.

Voin kyllä allekirjoittaa jokaisesta osiosta jonkin verran, vaikka ehkä odotin hieman enemmän. Varsinkin vertaistukea, jolle ei ollut aikaa niin paljon kuin olisimme odottaneet. Oli paljon suunniteltua ohjelmaa ja aika vähän mahdollisuuksia puhua vapaasti. Perheitä oli yhteensä neljä kuuden sijaan, kaksi perhettä eivät syystä tai toisesta päässeet osallistumaan. Perhekurssi on todella hyvä muoto etenkin sellaisille, jotka eivät saa lapsia hoitoon toisaalle, tai joilla on pieniä lapsia perheessä. Pienet lapset tosin osaltaan vähän hankaloittivat meidän aikuisten tutustumista toisiimme, mutta ehkä sitten joskus toisella kurssilla on enemmän mahdollisuuksia siihen. Kyseinen järjestäjä on vasta aloitteleva näissä perhekursseissa, joten kehitettävää on vielä. Mutta ihan hyvillä mielin siellä oltiin.

Se, mikä tuntui erityisen lohduttavalta itsestäni, oli muiden sisarusten suhtautuminen meidän poikaamme: he eivät olleet millänsäkään. Kun sisarus on erityislapsi, siinä oppii käsittelemään ja hyväksymään erilaisuutta ihan eri tavalla. Lapset eivät tuijottaneet ja ihmetelleet, että miten tuo ei osaa puhua, miten tuo tuolleen ääntelee, vaan olivat ihan normaalisti ja kaikkeen tottuneita. Kukaan kuntoutujista, eli näistä erityislapsista, ei osannut puhua ja kaikki olivat aika lailla saman ikäisiä. Oli paljon samanlaisia haasteita ja ajatuksia. Mikä taas ei niin lohdullista ollut oli se, että meidän perheemme oli ainoa, jossa erityislapsia oli useampi. Muilla oli useampi ns. tavallinen lapsi erityisen lisäksi, mikä varmasti tekee erityisyyden käsittelystä helpompaa. Niin ainakin omassa pienessä katkerassa mielessäni kuvittelen.

Kävin viime kuussa ensimmäistä kertaa (ja lopulta muutamana päivänä peräkkäin) poikani kanssa uimassa läheisellä kalliomontulla, ja ukkeli oli siitä tosi innoissaan. Roikkui minussa kuin pieni apina ja möykkäsi menemään omaa matalaa ”iiiiiiiiiii”-ääntänsä, jota innostuessaan päästelee. Oli ihanaa nähdä poika niin iloisena, vesi voi olla meidän yhteinen elementti, jonka kautta keksiä kiva harrastus. Mutta se tuijottamisen määrä ei ollut kivaa, ja sitähän riitti. Pelkkä ääni riitti ihmisille, että piti tuijottaa ”mikä tuota vaivaa”-katseellaan. Pelkkä ääni. Piti ihan sanoa yhdelle tuijottajalle, että älä viitsi möllöttää siinä. Pitäisi varmaan nousta kaiken yläpuolelle ja olla välittämättä tuijottelusta, mutta en pysty. Ja minusta tuntuu, että yhdestäkään tavallisenkaan lapsen vanhemmasta se ei tuntuisi kivalta. Tottuukohan siihen koskaan?

Paskamutsi-vitsit ja heitot ovat mielestäni tosi mauttomia ja kuivia. Ihan kuin öylättiä söisi vastentahtoisesti. "Mä oonki tällanen paskamutsi, kun annan lasten syödä karkkia, kiivetä puuhun tai olla koulun jälkeen puoli tuntia yksin kotona". Joo, olet tosiaan. Olet myös natsimutsi kun et anna lastesi piikittää itseensä heroiinia tai kiduttaa mummoja kaduilla aamukahdelta. Äitiys on jatkuvaa vertailua ja puolustelua, kilpailua ja syyllisyyttä, senhän tietää kaikki. Tai ei se välttämättä ole, mutta sellaista siitä helposti tehdään äitien kesken. Varsinkin netin ihmeellisessä maailmassa olen kyllästymiseen asti törmännyt näihin paska- ja natsimutsiheittoihin, enkä vieläkään ymmärrä niiden käyttötarkoitusta. Mitä niillä ajetaan takaa, ei kai noin typerät vertauskuvat edes sarkasmista enää mene?

Huono äiti on oikeasti jotain ihan muuta, sillä saadaan lapsille pahaa aikaan. Ja yleensä nämä oikeasti huonot äidit eivät sitä julista maailmalle. Minäkin koen välillä olevani huono äiti, niitä hetkiä on lähes päivittäin, mutta en minä sitä oikeasti ole. Järki kyllä sanoo sen minulle. Ei huono äiti tekisi niin paljon lastensa eteen kuin minä teen, eikä kohtelisi niitä niin lempeästi ja rakkaudella kuin miten itse ainakin yritän kohdella. Enemmän on kohdallani ollut kyse siitä, että äitiys on ollut huonoa.

Äitiys ei ole täyttänyt odotuksiani, ja jokainen päivä on tuntunut ylimääräiseltä taistelulta. Joka päivä kannan musertavaa huolta mukanani siitä, millainen meidän ja poikiemme tulevaisuus tulee olemaan. Mitä elämä tarjoaa heille, kun he ovat isompia eikä ulkopuoliset enää hyväksy lapsellisuutta ja outoa käytöstä, kun se ei mene enää pienen lapsen söpöyden piikkiin? (Oikeastihan nuo ulkopuoliset saisivat mun puolestani painua mustan aukon syövereihin, koska mitä ihmettä siinä tarvitsee ihmetellä, etteivät kaikki ole kuten muut. Menkööt vaikka tuijottelemaan ja kauhistelemaan itsekeskeisiä toimitusjohtajia tai takapuoltaan mainostavia seksi-myy-missejä, sen sijaan että kohteena olisi ihmiset, jotka eivät käytökselleen ja olemukselleen mitään voi. He ovat syntyneet sellaisina, erilaisina. Jotkut kun taas toimivat tyhmästi ihan omasta halustaan.)

Surullinen fakta on se, että ihmiset osaavat olla julmia. Koska itsekkyys ja mulkkuus kuuluu ihmiskunnan perusluonteeseen. Äitinä minulla on huoli siitä, kuinka saan heikommassa asemassa olevat poikani pärjäämään mulkkuja vastaan, koska he eivät muiden pahuutta ansaitse. Kaiken tavallisen lapsiperhearjen ja väsymyksen lisäksi minun harteillani on jatkuvasti ylimääräinen pelko, huoli ja suru. Minun äitiyteni on sellaista. Ei mene päivääkään, etten kokisi jotain sellaista, mitä tavallisessa lapsiperheessä ei tarvitse kokea. 

Olen esikoisemme omaishoitaja, mikä jo itsessään kertoo, että meidän arkemme on työlästä ja lapsenhoito vaatii enemmän kuin sen tässä vaiheessa pitäisi vaatia. En ole pelkästään poikani äiti, vaan olen myös hänen hoitajansa, virallisesti. Kun olen väsynyt siivoamaan kakkaa lapsemme sängystä ja käsistä, kyllästynyt toistamaan samoja asioita miljoonannen kerran, kun hermostun karkailevaan ja reagoimattomaan lapseeni kaupassa, itken halusta mennä ajassa taaksepäin ennen esikoisen syntymää (ja mielellään perua koko tapahtuman), kun kadun päätöstäni olla tekemättä aborttia, kun haluaisin salaa muuttaa yksin ulkomaille, en ole huono äiti. Koska samalla haen rahallisia ja kuntoutuksellisia tukia poikamme hyväksi, pidän hänet puhtaana, kylläisenä ja turvassa, pidän sylissä ja hellin, halin ja huomioin, tulostan ja laminoin kuvakortteja, käytän lääkärissä ja pyyhin pipit puhtaaksi. Samalla teen kaikkeni, että poikani saisi hyvät eväät tulevaan ja vahvan itsetunnon, jotta pärjää niin sanottujen "normaalien ihmisten" keskellä. Ei huono äiti tekisi niin.

Mutta silti koen, että äitiyteni ei ole mikään maailman kaunein ja ihanin asia. Äitiys ei ole mikään unelmien täyttymys, vaan täyttä työtä ja sinnittelyä. Se on välillä yksi sotatanner, jossa on vain pakko selviytyä. 

 

 

Olen todella vihainen itselleni siitä, että tunnen hylkimisreaktiota omia lapsiani kohtaan silloin, kun suru ja pettymys on kovimmillaan. En haluaisi päästää poikia lähelleni, en löydä hellyyttä ja lämpöä sisältäni. Olen siis ihan hirviö. Nuo pienet lapset ovat ihan viattomia, eivätkä ansaitse moista käytöstä. Mutta mitä ihmettä voin sille tehdä? Kun hylkimisreaktio koittaa, rakennan muurin ympärilleni. Ja kun lapset yrittävät päästä sen muurin läpi, minä suutun. Hermostun. Lähden pois. Jätän pienet lapset itkemään perääni. Ja se sattuu, muurista huolimatta sattuu todella paljon. Ja totta kai tunnen syyllisyyttä, ihan valtavan painavaa syyllisyyttä. Mutta juuri sillä hetkellä en pysty olemaan lapselleni hänen ansaitsemansa äiti, joten tarvitsen tilaa ja mahdollisuuden hengittää. Yllättäen tietenkään pienten lasten perheessä ei juuri omaa aikaa löydy, edes sille hengittämiselle.

Omituisinta on, että viime aikoina olen kaivannut ihan valtavasti koiraani, joka piti lopettaa muutama vuosi sitten. On niin kova ikävä, että itku tulee. Haluaisin tuon koiran syliini, halia ja nuuskia, silittää sileää karvaa ja nahkaista masua, haistaa sen ihanan popcornmaista turkin tuoksua ja kananuudeleilta tuoksuvia varpaidenvälejä. Kyllä, tällainen koira oli oikeasti olemassa. Eikä mikä tahansa koira, vaan maailman paras sellainen. Ja yhdessä elämänvaiheessa tuo koira oli minulle rakkainta ja tärkeintä koko maailmassa. Kaipaan myös sitä elämänvaihetta.

Mutta mistä tämä ikävä johtuu? Miksi se on yhtäkkiä noussut niin suureksi ja kalvaa mieltä? Aikanaan kun olin itsekin vielä lapsi ja halin tuota kyseistä koiraa, mietin todella usein, että en tule selviämään siitä päivästä, kun joudun tästä koirasta luopumaan. Olin siitä ihan varma. Mutta niin vain minä selvisin, koska oli pakko. Ja koska olin tullut silloin jo äidiksi, enhän minä voinut lopettaa lapsen hoitamista vain siksi, että koirani kuoli. Jostain syystä nyt kuitenkin kuvittelen, että jos tuo koira olisi vielä minun luonani, pärjäisin paljon paremmin. Kaikki olisi paremmin. Tosi asiassa koira tässä tilanteessa olisi ihan hasardia, koska hommaa ja vastuuta on niin paljon ilmankin. Eikä mieheni halua lemmikkejä. Hänet on kasvatettu sellaiseksi. Minusta se ei ole hyvä piirre ihmisessä.

Joka tapauksessa, olen miettinyt tuota hylkimisreaktiota tänään paljonkin. Onkohan se jonkinlainen itsesuojelumekanismi? Vai yritänkö sillä irtaantua lapsistani, ettei tekisi niin kipeää käsitellä heidän kehitysongelmiaan? Mikä ihme minussa on vialla, kun hyljeksin omia lapsiani silloin, kun he minua kipeästi tarvitsevat? Enhän minä, heidän suurin ja tärkein tukensa, saisi niin tehdä. Silloin kun kissaemo siirtää pentueen heikoimman irralleen muusta perheestä, koska tunnistaa tämän heikkouden ja huonot selviytymismahdollisuudet, pennulta lähtee kaikki toivo. Ei se selviä ilman emoaan. Enkä minä halua olla kissaemo, joka sulkee heikoimman ulkopuolelle. Mutta jos en poistu paikalta, kun en jaksa, niin ei siitäkään seuraa hyvää. Olen siis puun ja kuoren välissä ja muurin sisäpuolella. 

Esikoisen erityisyys oli ja on edelleen ollut mulle todella kova pala, siitä lähti melkoinen henkinen selviytymistaistelu käyntiin. Räpiköintiä se enemmänkin on ollut. Varmasti se on jokaiselle vanhemmalle kova paikka, en ole siinä mielessä mitenkään spesiaali tapaus. Mutta olen persoonana sellainen, joka ei kestä tällaisia asioita kovin kunniallisesti. Olen kateellinen, heikko, epävarma, itsesäälinen ja katkera tyyppi. Ihan oikeasti. En ole mikään ”mennään vaikka läpi harmaan kiven”-positiivinen ajattelija, joka pärjää hyvällä asenteella. Olen harmaa perässä kulkija, joka toivoo itselleen sitä hyvää elämää, mitä muutkin saavat osakseen, tekee ja toivoo asioita sen mukaan, mitä muut tekevät ja toivovat, mutta jostain syystä epäonnistun lähestulkoon kaikessa. En saa sitä kultaista onnenhippusta, jonka muut tuntuvat saavan – joko kovalla työllä tai ilman. 

Olen jäänyt paljosta paitsi sekä lapsuudessa että nuoruudessa, se on ihan fakta, vaikka paljon hyvääkin olen saanut. Sitten kun ilmeni, että olen raskaana ehkäisystä huolimatta, niin kuvittelin sen olevan jonkinlainen muutos parempaan. ”En ole paljossa onnistunut, mutta äitinä onnistun varmasti. Minun lapseni saa kaiken minkä tarvitsee, ja tulen olemaan onnellinen äitinä. Joo, äitiys on se mun juttu.” Eipä se ollutkaan. Toistaiseksi äitiys on ottanut enemmän kuin antanut, niin kauhealta kuin se kuulostaakin. Nyt kuopuksen kanssa on mennyt helpommin, ja tunsin syyllisyyttä, kun nautin äitiyslomasta enemmän tällä toisella kierroksella. Vauvan kanssa oli helpompaa, kehitys kulki oikeaa reittiä. Se antoi voimavaroja siihen, että käsittelin esikoisen ongelmia myrskyävien tunteiden keskellä. Onneksi on edes tämä yksi ”tavallinen” lapsi, jonka kehityksestä saan iloa.

Kuopus oli noin yksivuotias, kun aloin huolestumaan. Joo, edelleen meni paremmin kuin esikoisen kanssa aikanaan, mutta silti. Ei tämäkään lapsi ala osoittamaan kielellisen kehityksen merkkejä, eikä ota kontaktia ihmisiin kuten pitäisi. ”Sehän on vielä niin pieni, älä turhaan stressaa!” Mutta kun ei tämä tunne hellitä. Välillä oli parempi olo, mutta aina toisella silmällä tarkkailin kaikkea poikkeavaa. Lapsiparka oli kauhean syynäyksen alla koko ajan äitinsä kanssa. ”Okei, vien pojan neuvolaan vähän aikaisemmin, että saan mielenrauhaa”. Neuvolan lääkäri ei ollut erityisen huolestunut, mutta ohjasi eteenpäin fysioterapeutin näytille. ”Okei, vien pojan fysioterapeutin luo ja sitten KUN tämä sanoo kaiken olevan ok, lopetan stressaamisen ja annan pojan kehittyä ihan rauhassa”. Vaan en saanut mielenrauhaa sieltäkään. Päinvastoin, fysioterapeutti kuittasi motorisen kehityksen ihan hyväksi mutta oli silmin nähden huolissaan kontaktin puutteesta ja yleisestä lapsen käytöksestä, joka kieli hänen mielestään jostain poikkeavasta. Lohdutti minua, että ”kyllä erityislapset ovat ihan huikeita tyyppejä, ja niille on paljon hyviä paikkoja, joissa olla yhdessä ja hankkia kavereita!” Okei, eli toinenkin lapseni on vammainen. Tai autisti. Jotain on vialla. 

Oysiin päästiin tällä kertaa tosi nopeasti, vaikka on alle 2-vuotias lapsi kyseessä. Esikoisen kanssa raivattiin tietä auki aikanaan. Puheterapeutista huomasi, että ei olisi hyvää sanottavaa. ”Selkeästi ikäisiään jäljessä kielellisessä kehityksessä”, ”en voi arvioida ymmärrystä, kun ei tiedä onko vain välinpitämätön”, ”tykkääkö kotonakin noin aukoa ovia ja pyöritellä auton renkaita?”, ”kontaktin ottamisessa selkeitä puutteita”, ”suosittelen tutkimusjaksoa neurologian osastolla”. Kaikista kauheinta oli, kun puheterapeutti sanoi, että ”ei ota edes sinuun kontaktia kuten ikäisensä lapset normaalisti äitiinsä ottavat”. Se oli pahin loukkaus, mitä olen hetkeen kuullut, vaikkei sitä sellaiseksi ollut tarkoitettu. Se sai sydämen puristumaan rusinaksi. Minä kun olen itse valitellut, että poika on niin kiinni minussa, että minä olen se tärkein. Ei ota edes äitiinsä kontaktia kuten pitäisi.”Hakeutuu syliin, on fyysisesti läsnä, mutta hetket ovat lyhyitä, eikä lapsi hae kontaktia tai ole henkisesti läsnä. Käy vain tankkaamassa tutusta ihmisestä jotain, mitä kokee tarvitsevansa, mutta se ei ole läheisyyttä, ei sellaista kuin 1,5-vuotiaalta odotetaan.” Taas olen epäonnistunut äitinä. EN MINÄ OSAA TÄTÄ HOMMAA.

Äitiys ei edes ole sellainen asia, jossa voi epäonnistua ja aloittaa sitten uudelleen. Ei kukaan tule ottamaan homma haltuunsa pahoitellen, että ”harmi että meni näin, mutta parempi tuuri sitten ensi kerralla!”. Pieni hengähdystauko ja uusi yritys sitten myöhemmin. Ei, kun tämä on nyt tässä. Tämä on minun äitiyteni. Minä olen nämä lapset kantanut ja kasvattanut sisälläni, ihastellut ja ihmetellyt vatsan läpi näkyviä liikkeitä, tuntenut kun sikiöllä on hikka, odottanut malttamattomana sitä, että näen miltä pienet poikani näyttävät. Ottanut vastaan synnytyksen kivut ennen ja jälkeen, pitänyt pientä vastasyntynyttä sylissä ja tuijottanut palvoen pienen pientä nyyttiä ja tämän nukkuvia kasvoja, imettänyt ja valvonut, kantanut ja lohduttanut. Odottanut, että helpottaa. Odottanut, että kaikki se kova työ palkitsee. Odottanut, että kuulen ne ensisanat, että saan valittaa muiden vanhempien kanssa uhman ärsyttävyydestä, että lapsi saa kavereita ja kasvaa rasittavaksi teiniksi, valmistuu koulusta, saa tyttöystävän, menee töihin, kasvaa omaksi itsenäiseksi itsekseen. Mutta nyt on vain tyhjää.

Kaikki vanhemmat tietysti odottavat näitä samoja asioita, eivätkä ne ole kuitenkaan kenellekään varmaksi luvattuja. Mutta tavallisille vanhemmille se tulee yllätyksenä, minä elän tuota surua jo nyt, joka päivä, joka ikinen päivä aina siihen asti, kunnes tietty etappi tulee eteen ja jää täyttymättä. Ja sanotaan myös, että erityislapsen erityisyys on vanhemman suru, ei lapsen. Vanhemman odotukset kokevat kolauksen. Mutta minäkin olen ihminen, minä en voi sille surulle mitään. Minä en voi sille mitään, että sattuu niin pirusti. En voi sille mitään, että olisin odottanut itsellenikin jotain hyvää ja helppoa tähän elämään. Kaikki on tyhjää, enkä kykene tuntemaan iloa mistään, koska lyttään kaiken heti käsittelyssä: ”mitä väliä, lapsi ei kuitenkaan tule ikinä olemaan kuten muut.” Ja juuri sitä minä eniten olisin halunnut.

Mutta lapset ovat silti minun, olen heistä vastuussa. Heidän oikeuksiensa tulee toteutua, ja kaikki mahdollinen on heidän eteensä tehtävä. Aion kyllä taistella heidän puolestaan. Leikellä kuvakortteja, opetella tukiviittomia, toistaa kaikki miljoona kertaa, rakentaa erikseen katsekontaktia, lähteä vaikka ulkomaille hakemaan neuvoja, jos autismi todetaan. Mutta itselleni en jaksa enää iloa yrittää etsiä. Ei sitä ole tähän mennessä tullut, eikä sitä taida minulle olla edes tulossa. Joten luovutan sen suhteen. Katson että lapset saavat mitä tarvitsevat, mutta minä en enää jaksa kultahippusia etsiä. 

 

Sosiaalinen media eli tuttavallisemmin some. Meillä on kaikilla vähän erilaiset odotukset somelle ja syyt sen käytölle, vaikkakin nykypäivänä korostuu erityisesti oman itsensä esittely, milloin mistäkin perspektiivistä. Näin erityislapsen äitinä some voi olla samana päivänä sekä suurin pelastus että pahin vihollinen. Sieltä löytyy vertaistukea, palveluita, tietoa, apua, viihdettä ja tukea arkeen. Itselleni etenkin vertaistuki on voimissaan tuolla somen puolella, en edes halua miettiä millaista mulla olisi ilman sitä. Mutta se toinen puoli, se kateellisuutta, katkeruutta, surua ja jopa vihaa herättävä pimeä puoli... Se on vahva ja liian monesti niskan päällä.

Somessahan eletään hyvin usein kiiltokuvien ja hymynaamojen keskellä, kun kerrotaan omasta elämästä vain ne parhaat palat. Kuvia lapsista ja lemmikeistä, jotka ovat niin mahdottoman söpöjä ja ihania, että pakko julkaista somessa se muidenkin tietoon. Ne parhaat hetket kavereiden kanssa, ryhmäkuvat, joita varten otetaan kymmenen kuvaa ja vasta sitten valitaan paras, kun kaikilla on ilmeet ja kuvakulmat kohdillaan. Ihanat reissukuvat koti- ja ulkomaanmatkoista, päivitykset kesälomasta, kesän ekasta jäätelöstä, talviturkin heitosta, ”elämä on parasta just nyt”-lausahdukset. #Kiitollinensiunattuonnellinen ja söpö kuva perheestä. Ja jos lapset tai lemmikit sattuvatkin olemaan tuhmia tai nanosekunnin ajan rasittavia, sekin voidaan julkaista somessa KUNHAN muistetaan myös lisätä loppuun, että ”mitään en silti vaihtaisi, tää on raskasta mutta niin rakasta”. Ei saa jättää lukijaa ajattelemaan, että ohhoh, miten se nyt noin lapsistaan kirjoitti Facebookiin. Tolleen negatiivisesti. Liian rehellisesti.

Joku voisi nyt ajatella siellä ruudun toisella puolella, että onpa taas negatiivista. Miksei ihmiset saisi kirjoittaa hyviä asioita elämästään, julkaista parhaita paloja ja hetkiä? Onko aina pakko olla niin negatiivinen ja raadollinen, kyllähän kaikki muutenkin tietää, mitä arki on? Ja sitä en haluakaan kieltää. Mun mielestä on täysin OK keskittyä somessa vain niihin hyviin hetkiin ja etenkin kehua lapsiaan ja lemmikkejään. Itse teen ihan samaa. Se on täysin OK.

En siis halua peräänkuuluttaa ihmisiä olemaan rehellisiä pyykkivuorten kuvia julkaisevia pessimistejä somessa. Haluaisin vain muistuttaa kaikkia, itseäni mukaan lukien, suhtautuvan noihin kuviin ja julkaisuihin niiden vaatimalla kiiltokuvanäkökulmalla. Taustalla voi olla vaikka mitä, mitä julkaisija ei halua muiden näkevän tai tietävän. Kaksi kaunista hymyselfietä päivässä julkaiseva kadehdittavan sosiaalinen nuori nainen sairastaa ainakin kolmea eri sairautta, jotka aiheuttavat kipuja päivittäin. Kuvan kahdesta ihanasta lapsestaan julkaissut ja elämäänsä hehkuttava äiti voi olla eron partaalla ja tiuskia noille ihanille lapsilleen suurimman osan päivästä niin, että sylki roiskuu. Kesälomaa ja kaljaa hehkuttava nuori mies voi olla niin yksinäinen, että istuu iltaisin kotona ja miettii, mitä järkeä tässä elämässä muka enää on. 

Nämä ovat toki tosi väritettyjä esimerkkejä, niitä kliseisimpiä ja dramaattisemmasta päästä olevia. Yleensä kyseessä ovat arkisemmat ihmiset, jotka nyt vain sattuvat ottamaan hyvän kuvan ja haluavat sen julkaista muille nähtäväksi. Mutta minä itse lukeudun niihin, jotka katsovat noita kuvia kyyneleet silmissä ja hampaita kiristellen ja ajattelen, että mitä se sinäki siinä saatana irvistelet niin täydellisen pikku perheesi kanssa. Minä olen niitä, joiden mieleen jää päiväkausiksi pyörimään maailman epäreiluus siitä, että toisten saman ikäiset lapset kehittyvät ja kertovat ah-niin-hauskoja-pakko-jakaa-someen-juttuja, eikä minun lapseni sano edes omaa nimeään. Osaan olla ihan todella valtavan kateellinen ja katkera muiden some-kiiltokuvalle, vaikka kuinka yrittäisin järjellä saada itseni ajattelemaan toisin. Olen kyllä aina ollut luonteeltani kateellinen, mikä ei todellakaan ole lemppariluonteenpiirteitäni… Niin pakko aina välillä muistuttaa itseäni, että SMAILIS, nyt silmä käteen ja tajua, että ei tuossa ole koko totuus! Älä keskity muiden kiiltokuvaan vaan lue vaikka Fingerporeja ja naura!

Yksi päivä kun jälleen selasin somea ja kaikkien onnellisia päivityksiä, veri oikein kiehahti ja teki mieli huutaa Facebookiin ja Instagramiin, että ”MULLA ON SAATANA PAHA MIELI, nauttikaa te vaan elämästänne ja menestykää, minä se vaan sillä aikaa itken ja taistelen päivästä toiseen perheelleni parempaa elämää”. Halusin julkaista jonkun osuvan lausekuvan erityislapsen vanhemmuudesta, mutta löysin vain tsemppaavia ja ylistäviä ”olet supersankari”, ”erityislapsi opettaa vanhempiaan enemmän kuin mikään”, ”se on kaiken työn ja kyynelten arvoista”, ”olet vahvempi kuin luuletkaan” yms. yms. motivaatiolainauksia. Ja ihan osuvia varmasti, mutta en ole vielä tuossa vaiheessa tämän surutyöni kanssa. Vaan halusin julkaista jotain, mikä ehkä herättelisi kaverini ja sukulaiseni hoksaamaan, että mulla on nyt vähän rankkaa ilman, että tarvitsee sen enempää avautua. Teinpä siis oman: